Published: July 25th 2025, 1:00:19 pm
Osa1. Keittiö, puolilta öin
Oli kuuma kesäilta, ja meidän olohuoneessa soi huoleton musiikki. Grilli oli sammunut, viinipullot puolillaan. Ihmiset nauroivat, tarinoivat, kevyesti humalassa.
Ja minä… olin pelkkää jännitettä.
Koska sinä iltana hän oli siellä.
Laura.
Vaimoni ystävä, jota olin vilkuillut vähän liian pitkään ja liian usein. Hän tiesi sen — siitä tavasta, jolla hän aina istui juuri minua vastapäätä. Tänäänkin hän oli valinnut hameen, joka nousi ylös aina kun hän nosti jalan toisen päälle. Ja minä näin: ei alushousuja. Ei ainakaan äsken.
Hän nauroi välillä kovaa, mutta katsoi minua hiljaa.
Koko ilta oli yhtä silmäpeliä. Sormenpäitä lasin reunalla. Kieli, joka lipaisi huulta, juuri kun minä katsoin. Ja minä katsoin. Koko ajan.
Vaimoni ei huomannut mitään. Hän oli keskittynyt omiin juttuihinsa. Nauraen ystävilleen, keittiön ja terassin väliä.
Ja minä näin Lauran kulkevan perässä — muka auttamaan.
Meni ehkä minuutti, kun lähdin itse perässä. Oikeutuksena vesilasi, ehkä jotain naposteltavaa. Mutta todellisuudessa — en kestänyt enää.
Hän oli keittiössä yksin, nojaamassa tasoon, katseensa lasissa. Kun tulin sisään, hän ei edes katsonut minua heti. Hän vain sanoi:
“Sun vaimos on ihan liian hyvä tyyppi…”
Sitten hän katsoi. Suoraan. Ja lisäsi:
“Mut se ei estä sua katsomasta mua niin kuin sä katsot.”
En vastannut. Ei tarvinnut.
Minä olin jo hänen luonaan. Käteni tarttuivat hänen lantiolleen, ja painoin hänet keittiötasoa vasten. Hän kääntyi, ja meidän suut kohtasivat — kuumana, vaativana, ahneena. Ei armoa. Ei aikaa.
Hänen kielensä pelasi omaansa vasten, samalla kun hänen sormensa avasivat housuni. Nopeasti, vaivattomasti.
“Sun on pakko olla hiljaa,” hän kuiskasi.
“Sinä myös,” sanoin, vaikka tiesin jo, ettei kumpikaan pysyisi vaiti.
Käänsin hänet ympäri, nostin hameen ylös. Ei pikkuhousuja, aivan kuten arvasin. Hän nojasi tasoon, jalat harallaan, kutsuvana, valmiina.
Minä olin kiveksistä asti turvoksissa.
Painoin terskani hänen väliinsä — liu’utin, hieroin itseäni pitkin hänen kostean kuumaa aukkoaan. Hän värisi.
“Työnnä se sisään,” hän sähähti.
Ja minä työnsin. Hitaasti, syvälle, viimeiseen asti.
Hän tukahdutti huudon kämmeneensä, kun liu’uin liikkeelle.
Tartuin hänen hiuksiinsa ja aloin nussia häntä kuin oltaisiin yksin maailmassa. Mutta oven toisella puolella – vaimoni, ystävät, koko illanistujaiset.
Rytmi oli nopea, röyhkeä. Iskut kuulosti vaarallisen kovilta, mutta emme pysähtyneet.
Lauran ääni särkyi, hänen kyntensä raapi pöytää.
“Sä panet mua sun keittiössä… samalla kun sun vaimo on olohuoneessa,” hän kuiskasi likaisena, ääni väristen.
“Ja sä tykkäät siitä,” vastasin.
“Liikaa,” hän henkäisi.
Yksi käteni oli hänen suunsa päällä, toinen puristi lantiota niin että siihen jäisi jäljet. Pano oli raakaa. Vatsat iskivät toisiaan vasten, hiki valui. Hän nytkähteli jokaisesta työnnöstä — värisi, kun osuin oikeaan kohtaan.
“Mun pitää tulla,” hän läähätti.
“Tee se,” sanoin ja painoin häntä vielä syvemmälle tasoa vasten.
Hän purkautui ääneti, ruumis täristen. Se sai mutkin lähelle. Otin pari rajua, viimeistä liikettä — ja tulin syvälle häneen, jättäen jälkeni, salaisuuteni, vaimoni ystävään.
Siinä samassa hetkessä kaikki muu katosi.
Hän suoristi hameensa, kääntyi, pyyhkäisi huuliaan ja katsoi minua.
“Sä näytät hyvältä, kun petät.”
Sitten hän hymyili — ja käveli takaisin olohuoneeseen, kuin mitään ei olisi tapahtunut.